Kiintymyssuhteet eivät ole vääjäämättömiä tiekarttoja eli miksi käyttäydymme eri tilanteissa eri tavoin?

Kiintymyssuhteista puhutaan nykyään paljon. Moni aloittaa terapiankin kertomalla, että on välttelevästi tai ristiriitaisesti kiintynyt.

Omien taustojen ymmärtäminen onkin tärkeää, mutta joskus kiintymyssuhdelokerointi alkaa kolista omiin seiniinsä.

Kiintymyssuhteet ovat teoriassa tyylejä, mutta käytännössä tilanneherkkiä säätelystrategioita, jotka elävät suhteessa, hetkessä ja vuorovaikutuksessa.

Tutkimusten valossa kiintymyssuhteet eivät siis ole leimoja tai persoonallisuustyyppejä vaan kuvaavat pikemminkin sitä, millaisia keinoja olemme oppineet käyttämään silloin, kun läheinen ihmissuhde tuntuu epävarmalta tai yhteys toiseen horjuu.

Siksi sama ihminen voi käyttäytyä eri tilanteissa eri tavoin.

Ajatellaan paria, jossa toisella on taipumus vetäytyä konfliktitilanteissa, kun taas toinen hakee läheisyyttä voimakkaasti. Tämä on monille tuttu asetelma.

Mutta aina kuvio ei toista samaa mallia. Jos molemmat ovat väsyneitä, kumpikin voi vetäytyä. Jos kumpikin kokee olonsa turvattomaksi, molemmat voivat alkaa puolustautua, vaatia tai haastaa. Ja turvallisina hetkinä samat ihmiset voivat keskustella avoimesti, kuunnella toisiaan ja korjata väärinymmärryksiä.

Toisin sanoen esimerkiksi välttelevästi kiintynyt henkilö voi pääsääntöisesti vetäytyä ja hakea etäisyyttä, mutta tietyissä tilanteissa (esimerkiksi kun nousee pelko toisen menetyksestä), hän voi käyttäytyä hyvinkin takertuvasti tai protestoivasti.

Tai ahdistuneesti kiintynyt voi tietyssä tilanteessa sulkeutua ja vaikuttaa yllättävänkin välinpitämättömältä.

Myöskään turvallinen kiintymys ei tarkoita, että ihminen toimii aina turvallisesti. Ennen kaikkea se tarkoittaa kykyä palata yhteyteen, säädellä itseä ja toista ja korjata suhteessa syntyneitä katkoksia. Eli ihminen voi toimia hetkellisesti välttelevästi tai ahdistuneesti mutta silti palata kohti yhteyttä nopeammin.

Kiintymyskäyttäytyminen on siis dynaamista. Se elää suhteessa siihen, mitä ympärillämme tapahtuu, millainen oma kuormituksemme on, aiemmat kokemukset juuri tästä suhteesta ja miten toinen ihminen juuri sillä hetkellä reagoi.

Tutkimuksessa puhutaankin yhä enemmän vuorovaikutuksesta kuin yksittäisistä kiintymyssuhdetyyleistä. Parisuhteessa ei elä vain kaksi erillistä kiintymyssuhdetta, vaan kahden ihmisen jatkuva kohtaaminen. Toisen tapa toimia vaikuttaa minuun ja minun tapani vaikuttaa häneen. Syntyy kehä, joka voi vahvistaa joko turvaa tai turvattomuutta.

Joskus omaa kiintymyssuhdetyyliä hyödyllisempi kysymys on: Mitä minussa tapahtuu silloin, kun pelkään menettäväni yhteyden? Painunko ovesta ulos vai painanko päälle kuin yleinen syyttäjä?

Ja yhtä tärkeää: mitä sinussa tapahtuu samaan aikaan?

Kun alamme tutkia näitä kysymyksiä yhdessä, vältytään syyllisten (tai oikean lokeron/leiman) etsimiseltä ja aletaan paremmin ymmärtää sitä kuviota, joka meidän suhteessamme toistuu.

Ja silloin syntyy myös mahdollisuus opetella uusia toimintatapoja.

Kiintymyssuhdeteoria on arvokas kartta, mutta ei ainut mahdollinen reitti, jota olemme tuomittuja kulkemaan. Jokainen parisuhde on ainutlaatuinen ja jokainen ihminen enemmän kuin yksikään teoria pystyy kuvaamaan.

Miten siis voimme alkaa yhdessä rakentaa sellaista turvaa, jossa meidän ei enää tarvitse toimia pelkästään vanhojen selviytymiskeinojemme varassa?