Työyksinäisyydellä on monenlaiset kasvot

Kenen tehtävä on rakentaa rauhaa?

Silloin tällöin päädyn keskustelemaan ihmisten kanssa rakkauden kielistä.

Kun mietit elämääsi ja juuri alkanutta vuotta, kumpaa tällä hetkellä kaipaat ja tarvitset enemmän – armoa vai tarmoa?

Miksi oivallus ei useinkaan vielä riitä muutokseen?

Syksyn aloitus on perinteisesti aikaa, jolloin moni miettii, millaisia muutoksia haluaa elämäänsä. Mitä uutta kaipaan ja tarvitsen? Toiset etsivät elämäänsä jotakin lisää; uutta ja virkistävää, toiset vähentämistä; rauhoittumista ja tasapainoa. Jotkut onnistuvatkin saamaan elämäänsä kaivatun muutoksen, mutta monet palaavat nopeasti takaisin...

Moni on aika hämmennyksissään siitä, miksi jotkut sinänsä yksinkertaisilta vaikuttavat tilanteet työpaikalla herättävät itsessä niin valtavan voimakkaita reaktioita. Keho reagoi: sydän hakkaa ja kämmenet hikoavat. Iskee lamaannuttava olo: En pysty tähän. Tai vaihtoehtoisesti piikit ovat jo valmiiksi pystyssä joka suuntaan: Kyllä täältä pesee!

Joulu on perinteiden aikaa. Osa niistä on sellaisia, joka itsessään tuovat joulun tunnun. Perinteiden noudattaminen, valmisteleminen ja ajatusten suuntaaminen kohti juhlaa on itse asiassa paljolti juuri se, josta juhlan tuntu lopulta syntyy.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tiheämmältä loppuvuoden pimeys tuntuu. Ei se onneksi läpipääsemätöntä ole, mutta sen verran tiivistä, että puskeminen sitä vastaan tuntuu työläältä.

Olen kerran käynyt työni puolesta vierailulla Euroopan parlamentissa Brysselissä.

Tiedätte varmaan ne tyypit, jotka tuntuvat aina valittavan?

"Olen ihan jäässä. En pysty enää tuntemaan mitään. Olen kuin jäävuori."

Rajanveto on joskus aivan hirveän hankalaa. Monesti olisi paljon helpompaa joustaa, antaa periksi, vielä kerran ja jos nyt kuitenkin vielä yritettäisiin hyvällä.

Jos sanan kirjoittaa Googlen hakusanakenttään, kone saattaa ystävällisesti tiedustella: Did you mean firegun?