Moni on aika hämmennyksissään siitä, miksi jotkut sinänsä yksinkertaisilta vaikuttavat tilanteet työpaikalla herättävät itsessä niin valtavan voimakkaita reaktioita. Keho reagoi: sydän hakkaa ja kämmenet hikoavat. Iskee lamaannuttava olo: En pysty tähän. Tai vaihtoehtoisesti piikit ovat jo valmiiksi pystyssä joka suuntaan: Kyllä täältä pesee!
Joulu on perinteiden aikaa. Osa niistä on sellaisia, joka itsessään tuovat joulun tunnun. Perinteiden noudattaminen, valmisteleminen ja ajatusten suuntaaminen kohti juhlaa on itse asiassa paljolti juuri se, josta juhlan tuntu lopulta syntyy.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tiheämmältä loppuvuoden pimeys tuntuu. Ei se onneksi läpipääsemätöntä ole, mutta sen verran tiivistä, että puskeminen sitä vastaan tuntuu työläältä.
Olen kerran käynyt työni puolesta vierailulla Euroopan parlamentissa Brysselissä.
Tiedätte varmaan ne tyypit, jotka tuntuvat aina valittavan?
"Olen ihan jäässä. En pysty enää tuntemaan mitään. Olen kuin jäävuori."
Rajanveto on joskus aivan hirveän hankalaa. Monesti olisi paljon helpompaa joustaa, antaa periksi, vielä kerran ja jos nyt kuitenkin vielä yritettäisiin hyvällä.
Jos sanan kirjoittaa Googlen hakusanakenttään, kone saattaa ystävällisesti tiedustella: Did you mean firegun?
Tämä teksti syntyi jo kaksi vuotta sitten puistonpenkillä Salzburgissa, ja sen alkuperäisversio on raapustettu epäselvällä käsialalla kassakuitin taakse.