Valitusvirren kääntöpuolella kaikuu toivelaulu

Tiedätte varmaan ne tyypit, jotka tuntuvat aina valittavan? 

Heti keskustelunaloitus on yleensä jotain mankuvalla äänellä sanottua. Itse et ehdi tervehdystä kummempaa tokaista, kun valitusvirsi jo alkaa. Satoi tai paistoi, ei mennyt putkeen tälläkään kertaa, ja epäoikeudenmukainen kohtelu tuntuu kohdistuvan aina juuri häneen.

Toinen valittajatyyppi vähättelee tai halveksii kaikkea - sekä itseään että toisia, tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, sanomisia ja sanomatta jättämisiä. Sama levy pyörii päivästä toiseen, aamusta iltaan. Raskasta kuunneltavaa, ja etenkin hänelle itselleen! On hirveän surullista, jos ei koskaan voi olla mihinkään tyytyväinen.

(Tässä kohtaa on lupa nielaista vaivihkaa tai selvittää kurkkua, jos siellä tuntuu olevan jotakin ylimääräistä. Saattaahan nimittäin olla, että joku - ja lopulta aika moni meistä - tunnistaa ainakin jossakin kohtaa testanneensa jompaakumpaa elämisen tapaa.)

Mutta ei hätää! Valituspuhe on nimittäin sangen herkullinen tilaisuus, suorastaan käänteentekevä mahdollisuus.

Etenkin työpaikoilla valitusvirsi tuntuu soivan aika tiuhaan aina aamupalaverista iltapäiväkahviin saakka. Niinpä juuri työnohjauksissa tuon aika usein esille ajatuksen siitä, että valitusvirren kääntöpuolella soi itse asiassa toivelaulu. Levyä pitää vain osata kääntää.

Valittaminen ei itsessään johda mihinkään hyvään, oli kyse sitten omasta olosta tai olosuhteiden muuttamisesta. Mutta jos sen verran malttaa pysähtyä (ja pikkuisen nöyrtyäkin), että tunnistaa ja tunnustaa tarvitsevansa tai kaipaavansa jotakin, valituksen voi pukea toiveeksi.

Ja miten toisenlainen soundi ja poljento siinä laulussa onkaan! Se suuntaa parempaan tulevaisuuteen ja aika usein myös vuorovaikutukseen ja yhteyteen paitsi toisten myös itsen kanssa. Kokeile vaikka.