Kun toinen miettii eroa ja toinen haluaa jatkaa

Yksi pariterapiaan hakeutumisen syistä on tilanne, jossa mietitään, voiko parisuhde vielä jatkua vai päädytäänkö eroon. Terapiasta haetaan tukea ja viisautta päätöksentekoon.

Joskus tilanne on sellainen, jossa toinen on jo pitkäänkin mielessään hautonut eron mahdollisuutta. Hän on saattanut puhua siitä toiselle – tai sitten pitänyt kaiken tähän saakka sisällään. Ajatukset ja jopa valmistelut eroa kohti saattavat kuitenkin olla jo pitkällekin vietyjä.

Toinen taas haluaa vielä yrittää, toivoo muutosta ja pelastusta suhteelle.

Toinen pelkää menettävänsä suhteen, toinen ehkä pelkää kadottavansa itsensä, jos jatkaa. Näissä tilanteissa ei ole nopeita vastauksia.

Tällainen tilanne on kipeä ja monella tavalla haastava lähtökohta, mutta ei tavaton tai harvinainen.

Silloin, kun toiveet ovat näin kaukana toisistaan, mihinkään suuntaan ei voi pakottaa. Mutta jos molemmilla on halu hetkeksi pysähtyä tutkimaan tilannetta yhdessä – ei vielä päättämään, vaan kuulemaan itseään ja toista – on mahdollista löytää selkeyttä tilanteeseen.

Pariterapia tarjoaa tilan, jossa molempien ääni saa tulla kuuluviin. Terapeutti ei päätä puolestanne, jäädäänkö yhteen vai erotaanko. Sen sijaan tutkimme yhdessä, mitä kumpikin toivoo, tarvitsee ja kokee. Pahinta on päätyä eroon tai jatkaa yhdessä ilman, että kumpikaan on tullut todella kuulluksi.

Usein tämänkaltaisessa tilanteessa pyritään alkuun sopimaan rajattu määrä tapaamisia (esim.4-6), joiden aikana suhdetta tarkastellaan rauhassa, avoimesti ja rehellisesti. Tavoitteena on ymmärtää, mikä on tuonut parin tähän pisteeseen, ja onko suhteessa vielä jotakin, mitä kannattaa yrittää korjata tai rakentaa uudelleen.

Samalla on mahdollista valmistautua eroon, jos se osoittautuu lopulta rehellisimmäksi ratkaisuksi.

Toivon ja epätoivon rajalla työskentely vaatii tilaa tunteille, rehellisyydelle ja keskinäiselle kunnioitukselle. Työskentelyn tässä vaiheessa ei tavoitella täydellisyyttä vaan selkeyttä, ymmärrystä ja mahdollisuutta tehdä päätöksiä, jotka ovat kestäviä ja omannäköisiä.

Näissä tilanteissa tutkitaan muun muassa seuraavia teemoja rehellisesti, tilaa antaen ja kiirehtimättä:

• Mitä on tapahtunut matkan varrella? Milloin kumpikin alkoi kokea, että jotain oleellista muuttui? Mitä tunteita, pettymyksiä tai tarpeita on jäänyt vaille huomiota? Mikä on estänyt niistä puhumisen?
• Mitä kumpikin toivoo - itseltään, toiselta ja suhteelta? Mitä kumpikin pelkää, jos suhde jatkuu tai jos se päättyy? Onko halua ja valmiutta tarkastella myös omaa osuutta suhteessa?
• Onko molemmilla avoimuutta tutkia suhdetta yhdessä? Onko toinen valmis vielä hetkeksi pysähtymään ennen päätöstä? Riittääkö toisen halu kannattelemaan yhteistä työskentelyä?
• Vieläkö suhteessa on kokemusta yhteydestä, läheisyydestä tai hellyydestä? Miten yhteys ja läheisyys on toteutunut suhteessa aiemmin?
• Onko jäljellä luottamusta tai sen uudelleen rakentamisen mahdollisuutta? Miltä ajatus toisen menettämisestä tuntuu?
• Voidaanko puhua vaikeistakin asioista ilman, että toinen vetäytyy tai hyökkää? Miten pystyy kuulemaan toisen tuskan ilman, että kokee sitä syyllistämisenä? Onko mahdollista käydä vuoropuhelua, jossa kumpikin tulee nähdyksi?

Nämä kysymykset ovat kompassin kaltaisia suuntaviivoja. Kaikkea ei tarvitse ratkaista heti. Keskusteluille ajan antaminen tarkoittaa ennen kaikkea mahdollisuutta ymmärtää sekä itseä että toista, jotta olisi viisaampi tekemään ratkaisun jatkon suhteen.