Miksi toisen hätä herättää kiukkua?

Varsinkin parisuhteessa voi joskus syntyä kokemus, että silloin, kun itse tarvitsisi kaikkein eniten tukea, toinen tuntuu kaikkein tylyimmältä. Kun on erityisen väsynyt, pettynyt, surullinen tai muuten haavoittuvassa kohdassa, toinen saattaa reagoida lähinnä ärähtämällä, vetäytymällä tai muuten välinpitämättömästi. Tai pahimmillaan syyttäen.

Joskus kyse voi olla aidosti epäterveestä vuorovaikutuksesta tai kaltoinkohtelusta. Siksi haluan rajata tämän heti alkuun: tässä tekstissä ei puhuta väkivallasta, narsistisesta vallankäytöstä tai muista suhteista, joissa toista järjestelmällisesti alistetaan tai satutetaan. Ne ovat oma ilmiönsä, joka tulee tunnistaa eikä sitä pidä selittää pois.

Mutta turvallisissakin suhteissa voi tapahtua jotakin, mikä näyttää ulospäin aika samanlaiselta.

Toisen haavoittuvuus voi herättää itsessä tunteita, joita ei osaa kohdata. Jos oma suru, avuttomuus tai riittämättömyys on jäänyt elämässä käsittelemättä, myös puolison haavoittuvuus voi tuntua vaikealta kestää. Se voi herättää levottomuutta, avuttomuutta tai kokemuksen siitä, että pitäisi osata korjata tilanne.

Kaikki eivät kuitenkaan kykene tunnistamaan näitä tunteita itsessään.

Silloin ne voivat purskahtaa ulos kiukkuna, kärsimättömyytenä, vetäytymisenä tai yrityksenä vähätellä toisen kokemusta. Kyse ei välttämättä ole siitä, ettei välittäisi, vaan siitä, ettei vielä osaa säädellä omia reaktioitaan riittävästi voidakseen olla toisen rinnalla.

Tässä kohtaa alkaa vastuun paikka. Puhun paljon terveestä erillisyydestä. Tämä on osa sitä.

Vaikka reaktion taustalla olisi oma historia tai opitut selviytymiskeinot, ne eivät vapauta meitä vastuusta. Jokaisen tehtävä on vähitellen oppia tunnistamaan, mitä itsessä tapahtuu, ja kantamaan siitä vastuuta. Parisuhteessa ei riitä, että ymmärrämme, miksi reagoimme niin kuin reagoimme. Meidän täytyy myös opetella reagoimaan toisin.

Tunnesäätely ei tarkoita tunteiden tukahduttamista. Se tarkoittaa kykyä huomata, että toisen hätä kyllä herättää itsessä jotakin, mutta ettei tarvitse toimia oman ensimmäisen impulssin varassa. Voi mieluummin pysähtyä kysymään: Mitä minussa juuri nyt tapahtuu? Miksi minun on näin vaikea olla tässä tilanteessa ja kohdata toisen tunteita?

Turvallinen kiintymys alkaa rakentua tällaisissa hetkissä. Tilanteissa, jolloin toinen uskaltaa näyttää haavoittuvuutensa ja toinen harjoittelee pysymään rinnalla. Se ei tokikaan onnistu täydellisesti eikä varsinkaan ensimmäisellä kerralla. Mutta jokainen kerta, kun jompikumpi tunnistaa oman reaktionsa, ottaa siitä vastuun ja palaa takaisin yhteyteen, vahvistaa suhteen turvallisuutta ja parin keskinäistä tunneyhteyttä.