Stressissä aivot valitsevat automaattisesti tutun tavan toimia

Mitä suurempi stressi, hätä tai kuormitus, sitä nopeammin, helpommin ja voimakkaammin vanhat suojautumiskeinot ja puolustusmekanismit meissä aktivoituvat. Tämä yleensä vain lisää tilanteen kuormitusta.

Jos on esimerkiksi taipumus helposti syyllistää tai moittia itseään, itsensä sättiminen ei tokikaan helpota oloa tai rauhoita mieltä, vaan lisää kuormaa kuorman päälle.

Silloin, kun stressi elämässä kasvaa, hermoston säätelykapasiteetti pienenee ja aivot hakevat nopeinta reittiä turvaan. Usein se tarkoittaa tuttua, mutta ei niin kovin hyödyllistä tapaa toimia – kuten itsesyytöksiä, täydellisyyden tavoittelua, vetäytymistä tai muiden miellyttämistä. Se, mikä joskus muodostui toimivimmaksi keinoksi hankalissa oloissa, on edelleen nopein ja voimakkain vaihtoehto käyttöön otettavaksi stressitilanteissa.

Puolustusmekanismit ja suojautumiskeinot syntyivät aikoinaan suojaamaan meitä, mutta stressitilanteessa ne voivat kääntyä itseä vastaan. Esimerkiksi itsesyytökset lisäävät häpeää ja riittämättömyyden tunnetta, jatkuva kontrollin tarve lisää ylivireyttä ja uupumusta, ja konfliktien välttely estää tarpeiden ilmaisemisen ja sitä kautta myös ratkaisujen syntymisen.

Joskus on vaikea itsekään ymmärtää, miksi toimii niin, kuin toimii. Esimerkiksi itsekritiikki ja itsesyytös voivat tuntua oudoilta suojautumiskeinoilta, koska ne samaan aikaan satuttavat, mutta psykologisesta näkökulmasta niillä on usein selvä tehtävä suojella.

• Itsen syyllistäminen voi ensinnäkin vahvistaa tunnetta, että tilanne on minun hallinnassani: Jos tämä on minun vikani, voin ehkä myös korjata sen. Tämä voi tuntua turvallisemmalta kuin kohdata se, että asiat tapahtuvat joskus sattumalta tai muiden toiminnan vuoksi – tavoilla, joihin en voi vaikuttaa.
• Lapsuudessa tai myöhemmissäkin ihmissuhteissa voi olla joskus turvallisempaa syyttää itseään, kuin nähdä läheinen epäluotettavana tai vahingoittavana. Tämä suojaa suhdetta, vaikka vahingoittaa omaa minäkäsitystä.
• Tai jos kritisoin itseäni ankarasti, voin yrittää ennakoida ja välttää ulkopuolelta tulevaa moitetta tai hylkäämistä. Itsekritiikki toimii ikään kuin sisäisenä valvojana, joka yrittää pitää minut turvassa: se valmistaa pettymykseen, ennen kuin joku toinen ehtii satuttaa.
• Itsekritiikki voi joskus suojata myös vaikeammilta tunteilta, kuten surulta, pelolta, vihalta tai avuttomuudelta. Syyllisyyden kanssa moni on oppinut elämään, ja se voi tuntua siksi tutummalta ja hallittavammalta.

Yksi keskeinen näkökulma on tunnistaa nämä automaattiset mallit itsessä ja alkaa opetella lempeämpiä, yhteyttä luovia tapoja reagoida. Tällaisia tapoja ovat esimerkiksi itsemyötätunto, rajojen asettaminen, oman tahdon ilmaiseminen, pysähtyminen tai tauottaminen. 

Kun kuormitus kasvaa, uusia toimintatapoja on kuitenkin vaikea ottaa käyttöön, koska hermosto pyrkii automaattisen selviytymiseen. Stressitilanteessa aivot siirtyvät selviytymismoodiin (taistele, pakene, jähmety). Uusien keinojen käyttö vaatii tietoista pysähtymistä, mikä on vaikeaa ylivireydessä.

Moni soimaa itseään siitäkin, ettei osaa uusia keinoja silloin, kun niitä eniten tarvitsisi. Kyse on kuitenkin hermostosta, ei laiskuudesta tai huonosta motivaatiosta. Kun tiedät, että hermosto tekee tämän automaattisesti, itsesyytökset on helpompi vaientaa. 

Kaikkea ei tarvitse muuttaa kerralla, vaan jokainen, pienikin uusi valinta on jo hermostolle signaali turvasta.