Suurikin oivallus on vasta alku

Isokin oivallus on lopulta vasta kuin pieni verso, joka nostaa päänsä maaperän pinnan yläpuolelle. Oivallus voi joskus olla järkytys, joskus valtava helpotus. Vähitellen tuota oivallusta lähdetään koettelemaan arjessa ja arjen tilanteissa.

Oivalluksen jälkeinen tärkeä kysymys onkin se, mitä tämä tarkoittaa minulle arjessa.

Eikä vielä sittenkään voi lähteä puskemaan ja prässäämään itseään ajatuksella, että nyt kun olen tämän tajunnut, on pakko pystyä muuttamaan kaikki tai toimimaan kokonaan toisin.

Ei se vain mene niin. Siihen emme useinkaan ole vielä valmiita. Ymmärtäminen ja kykeneminen ovat eri asioita.

Oivalluksen jälkeinen arki on hidasta opettelua ja harjoittelua.

Oivallus on ehkä enemmän suunnanmuutos kuin vielä muutos itsessään. Se kääntää katseen: ennen ei edes nähnyt jotakin ilmiötä elämässään ja nyt näkee.

Mutta vaikka jo näkee, ei vielä silti tarkoita, että hermosto, tunteet, tavat tai ihmissuhdedynamiikka olisivat muuttuneet.

Itse asiassa oivallus voi tehdä arjesta hetkellisesti vaikeampaa. Kun alkaa nähdä vanhan toimintatapansa, sitä ei voi olla enää näkemättä. Kuitenkaan uusi tapa ei ehkä vielä onnistu. Syntyy ikään kuin välitila: vanha ei enää tunnu oikealta, mutta uusi ei ihan vielä kanna. Se on inhimillinen oppimisen vaihe.

Oivallus on kuin ensimmäinen pieni, vihreä taimi. Siemen on ollut maassa jo pitkään: kaikki eletty ja koettu, terapiassakin ehkä jo tutkittu ja yhdessä kannettu .

Oivallus on ensimmäinen näkyvä merkki siitä, että jotakin on alkanut itää. Sen jälkeen tuo verso tarvitsee aikaa, valoa ja vettä – kasvun vaalimista. Sitä ei voi vetää varresta, että se kasvaisi nopeammin.

Oivalluksen jälkeinen muutos ei ole niinkään tahdonvoiman projekti kuin turvallisuuden, toiston ja harjoittelun prosessi.